Istun yksin sohvalla, pojat ovat ulkoilemassa. Nämä on niitä erittäin harvinaisia ja kullanarvoisia hetkiä kun saan olla ihan vaan omissa ajatuksissani ilman että on joku koko ajan nykimässä hihasta. Meidän 2v:llä on nimittäin joku ihana Thö Vaihe, uhmaksi sitä kait kutsutaan, eikä hän olisi hetkeäkään itsekseen. Äidin pitäisi olla jatkuvasti leikkimässä/lukemassa/touhuamassa/riekkumassa/ulkoilemassa/you name it, äiti ei vaan enää viimesillään ollessa pysty kaikkeen ilman että kärsii loppupäivän seurauksista. En pysty istumaan lattialla kuin 5min kerralla, sen jälkeen alkaa kamala närästys ja vauva painaa tosi pahasti. En pysty kumartelemaan, iskee kamala närästys ja tuntuu kuin vauva aina puristuisi kun oikein kuuluu sellanen *narsk*. En pysty juoksemaan ja peuhaamaan ulkona, siitä alkaa tulla niin hirveitä puukoniskuja alakertaan ettei siinä vaiheessa pysty tekemään yhtään mitään. En mainaa pysyä pojan perässä lenkillä ollessa.
Muutenkin hermot on tosi tosi tiukalla ja jaksaminen mitä sattuu, pakko vaan jaksaa ja yrittää ohjata ajatukset positiivisempaan suuntaan. Jos antaa ajatusten pyöriä siinä kaikessa paskassa ja väsymyksessä, ei mistään tule yhtään mitään vaan saa vaan entistä pahemman mielen. Yritän siis väkisin ajatella: tässäkin päivässä on mukavia asioita, minnulla on ihania ystäviä ja ihana perhe, en anna väsymykselle periksi vaan jatkan touhuja niin jaksan paremmin.
Toisaalta olisi nyt todella kova tarve päästä edes hetkeksi irtaantumaan kodista, ihan vaikka vaan tyyliin lauantaina jonkun ihanan ystäväisen kanssa syömään tms. Tarvisin hetken irtioton tästä kotiympäristöstä ja perheestä ennenkuin koittaa taas se aika etten yksinkertaisesti voi lähteä mihinkään.
Voi mimskeli, niiin tuttu on tuo tunne ja tarve omaan aikaan. Pieneen hetkeen vain itsen ja ystävän kanssa.
VastaaPoistaToivon että sinä saisit irtiottosi!