Omaan maailmaan käpertyminen

Tänään poksuu raskausviikot ollen 39+0, vielä viikko laskettuun aikaan.

Aivan hirvittävän moni ihminen kyselee ja utelee voinnista ja merkeistä josko se synnytys kohta alkaisi, kun samaan aikaan minun tekisi vaan mieli huutaa että olkaa hiljaa! Hyväähän ne kyselyt tarkoittaa ja olen onnekas kun ympärilläni on välittäviä ja elämästäni kiinnostuneita ihmisiä. Muutaman lähimmän ystävän kanssa jaksan näitä olotiloja ja ihmeellisyyksiä päivitellä, mutta koen ettei kaikkien edes tarvitse tietää onko tänään supistanut, oko peräpukamia, torttu kuin puolukkapiirakka tms hyvin henkilökohtaista. Moni ihminen on ilmeisesti sitä mieltä että raskaus tekee ihmisestä "yleistä riistaa" jonka tilaa saa ja pitää päivitellä suureen ääneen.

Minä olen edelleen minä, tietyn suojakuoren omaava henkilö, joka haluaa pitää tietyt asiat itsellään tai jakaa ne vain hyvin läheisten ihmisten kanssa (he sitten saavatkin kuulla ihan kyllästymiseen asti kaikenmaailman yksityiskohtia =D ).

Tämä vaihe rakaudesta on se kaikista ärsyttävin kun koko ajan odottaa millon se lähtö tulee. Itse en edes varsinaisesti sitä lähtöä odottamalla odota koska perusvointi on ihan ok, sen puolesta ei ole kiire synnyttämään ja mieluusti paranisin vähän enemmän tästä lentsusta ennenkuin on suuren ponnistuksen aika. Tämä vain on yleisesti tätä odottelua kun tietää että se lähtö voi koittaa hetkenä minä hyvänsä...tai sitten se koittaa vasta parin viikon päästä.
Olen tavallaan jumissa neljän seinän sisällä koska en uskalla enää kauheasti yksin liikuskella, varsinkaan pidemmälle kuten Iisalmeen tms. Kauheasti tekisi mieli käydä vähän tuulettumassa, mutta ehkäpä tässä nyt edelleen vaan Odotellaan, meikäläisen tuurilla se synnytys kuitenkin käynnistyisi jossain Lindexissä. Muutenkin kaikki viillot sun muut oudot olotilat vähän rajoittaa tuota julkisilla paikoilla liikkumisen halua.

Oma olo on tän flunssan takia aika kaamea vaikka ei mitään sen kummempaa olekaan, jotenkin vain tämä yhtälö raskaus ja sen tuomat pikkuvaivat yhdistettynä järkkyyn tukkoisuuteen saa mielen tosi matalaksi. Muutenkin tässä vaiheessa raskautta alkaa mieli olla tosi herkällä, ihan pienetkin asiat pistää itkettämään ja sepä se tuntuukin pöllöltä. Minä en yleensä itke, siitä tulee inhottava olo. Olen todella lyhythermoinen ja kylmä omaa rakasta lastani kohtaan, sekin itkettää, nythän hänen pitäisi saada äidin täysi huomio ja roppakaupalla rakkautta eikä tällaista äitiä joka möyrähtää ihan pienimmistäkin asioista mitä toinen tekee väärin. Kärsivällisyyttä löytyy prosentin verran, jos ei asiat mene sillä sekunnilla niin kuin pitäisi niin tällä mammalla kiehahtaa. Yritän kuitenkin pitää mölyt mahassani, joka puolestaan aiheuttaa sen että pääni sisällä myllertää jatkuvasti, rinnassa kasvaa iso möykky ja olen kohta pihalla kuin lumiukko. Toivottavasti tuo möykky ei kovin räjähdä silmille, en haluaisi huonoa ilmapiiriä kotiin enkä tietenkään satuttaa rakkaitani sanallisesti.

Tuntuu että tässä hetkessä on olemassa vain minun oma maailmani johon niin kipeästi haluaisin käpertyä, olla ihan rauhassa. Ota minut syliin, pidä tiukasti kiinni. Anna minun itkeä, älä turhaan kysele tai puhu, pidä vaan tiukasti kiinni ja anna minun olla.

Henkisesti rankkaa aikaa vaikka tietää että se johtuu synnyttämään valmistautuvan elimistön hormonimyrskystä. Tässä hetkessä eläessä ja näitä tunteita läpikäydessä on vaan kamalan vaikea yrittää ajatella järkevästi ja olla reagoimatta.